LISIÄ OPPIIN NAISJURISTEISTA

Sain taannoin kunnian pitää Turun yliopiston tohtoripromootiossa puheen kumppanille. Tuolloin puhuin toki kaikille väittelijöiden puolisoille sekä miehille että naisille, mutta tietysti myös omalle puolisolleni. Hän on juristi, kuten minäkin, mikä ei tietenkään lupaa hyvää arkielämällemme. Puhetta kirjoittaessani, tai ehkä jo sitä ennen, aloin myös tarkemmin miettiä, miten naisjuristeilla meillä Suomessa on mennyt. Siitä kirjoitan nyt.

Kirjoituksen kannalta keskeinen kysymys siis kuuluu, mitä naisjuristeillemme on tähän mennessä tapahtunut. Aiheen käsittelyssä pitänee hieman hypellä, etenkin kun ajattelin lähteä liikkeelle aivan alusta eli Turussa 1878 syntyneestä Agnes Amanda Lundellista, joka ensimmäisenä naisena Suomessa suoritti ylemmän oikeustutkinnon toukokuussa vuonna 1906. Ja edelleen hän oli vuoden 1907 jouluun mennessä suorittanut hallinto­tutkinnon, joka niin ikään kuului tuolloin oikeustutkintojen ryhmään.

Lundellin ensimmäiset vuoden juristina eivät olleet mitenkään erityisen helppoja. Vaikeudet tavallaan alkoivat jo oikeustieteellisen tiedekunnan dekaanin Wilhelm Chydeniuksen onnittelupu­heessa valmistuneille, jossa dekaani Chydenius onnitteli Lundellia muun muassa seuraavalla tavalla:  ”Ette koskaan voi tulla onnelliseksi juristina ja onnentunne on kuitenkin naiselle tärkein.”. En osaa sanoa, kuinka hyvin dekaanin rohkaisevat sanat toteutuivat Lundellin elämässä, mutta ainakin työuran alun dekaani Chydenius osasi ennustaa oikein.

Juristitutkinnon jälkeisen ensimmäisen työpaikan saaminen ei tosin vielä tuottanut ylitse­pääsemättömiä vaikeuksia Lundellille, vaikka senaattori Leo Mechelinin johdolla käytiinkin yleiskeskustelua siitä, voidaanko nainen palkata kopistiksi senaatin talousosastoon. Lundellin vuonna 1906 tekemä anomus saada pitää pöytäkirjaa senaatin talousosastossa sitä vastoin jo hylättiin. Keskeisenä perusteena oli se, että talousosasto edusti maan hallitusta eikä minkään maan hallituksessa ollut naisten sallittu pitää pöytäkirjaa. Vielä vaikeammaksi asian teki kuitenkin se, että Lundellilla ei ollut virkapukua, joka tuohon aikaan muodostui mustasta frakista, jossa oli vihreä samettikaulus ja kiiltävät napit.

Virkapukuasiaa käsiteltiin uudelleen vuonna 1907, jolloin Lundell viimeinkin sai erivapauden pitää pöytäkirjaa senaatin istunnossa. Tällöin pukeutumisasian otti hoitaakseen senaattori Mechelin, joka oli ilmeisen hyvin perillä myös naisten tuolloisesta muodista. Tämä asiantuntemus ilmenee erityisesti siitä, että Mechelin päätyi siihen lopputulemaan, että virkanaisen ei itse asiassa kuulu lainkaan käyttää frakkia, vaan oikea asuste on pikemminkin valkoinen silkkileninki. Toisaalta miltei yhtä hyvänä vaihtoehtona Mechelin piti mustaa silkkipukua.  Kaiken suunnittelun jälkeen Turun hovioikeuden tuomari Ano Caselius totesi Lundellin tulleen hovioikeuteen vannomaan virkavalaa ”ihmeellisessä silkkisessä juhla-asussa”. Sitä lähteet eivät kuitenkaan kerro, oliko kyseessä valkoinen vai musta silkkiasu vaiko peräti silkkifrakki. Varsinaisen tuomarinvalan vannomiseen Lundell ei kuitenkaan koskaan saanut lupaa, mistä syystä Lundell käytti elämänsä loppuun asti titteliä hovioikeuden auskultantti.

Valtion tuomioistuinlaitoksessa kohtaamiensa lukuisten vastoinkäymisten jälkeen Lundell päätti siirtyä asianajotehtäviin. Tämäkään ei tosin tapahtunut ilman ongelmia, koska jälleen oltiin perimmäisten kysymysten äärellä, eli nyt ongelmana oli luonnollisesti se, voiko nainen toimia asianajajana. Erinäisten vaiheiden jälkeen tämä kuitenkin onnistui. Sinänsä - nykyistä korkeinta oikeutta vastaava – senaatin oikeusosasto katsoi, että oikeudenkäyntiasiamiehenä voi toimia vain mies­puolinen henkilö, mutta Lundell voitaisiin kuitenkin hyväksyä asianajajaksi, mikäli hän  asiakirjoissa käyttäisi etunimistään vain alkukirjaimia. Tittelinä Lundell ei myöskään saanut käyttää asianajajaa, vaan senaatin oikeusosastonkin mukaan sopiva titteli Lundellille oli hovioikeu­den auskultantti.

Loppujen lopuksi Lundellia taisi ainakin taloudellisesti onnistaa asianajotoiminnassa. Testamen­tissaan hän määräsi yli miljoona silloista markkaa Åbo Akademille oikeustieteen professorin viran perustamista varten. Jostain syystä Lundell edellytti testamentissaan, että mainitun professo­rin tuli erityisesti valvoa naisen ja lapsen oikeuksia ja pitää vähintään kerran vuodessa yleisölle avoin esitelmä naisen ja alaikäisen lapsen oikeudellisesta asemasta Suomessa. Siitä minulla tosin ei ole tietoa, miten tarkkaan Åbo Akademi on tältä osin noudattanut Lundellin testamenttimääräystä, mutta käsitykseni mukaan tällaisia luentoja ei ainakaan vuosittain ole Åbo Akademin toimesta järjestetty. Toisaalta Lundell testamenttasi myös Svenska kulturfondetille 100 000 markkaa puutarhanhoidon edistämiseen. Lundellin erityisenä haaveena näet oli, että jokaisella mökillä olisi oma puutarha.

Vaikka Agnes Lundellin elämäntyötä oikeustieteen ja puutarhanhoidon parissa olisi mahdollista käsitellä pidempäänkin, on tässä vaiheessa kuitenkin suoritettava pieni hyppäys kohti tätä hetkeä. Mutta kuka olisi sovelias henkilö jatkamaan Agnes Lundellin aloittamaa naisjuristien kunniakasta toimintaa? Eräs vaihtoehto olisi luonnollisesti 1910 valmistunut Lyyli Jyrhämä, joka nousi senaatin kirkollistoimikunnan ylimääräiseksi kopistiksi heti oikeustieteellisen tutkinnon suorittamista seuraavana vuonna. Vai pitäisikö valita ensimmäinen varatuomarin arvon saanut nainen Inkeri Vaarila myöhemmin Harmaja, joka itse totesi ryhtyneensä opiskelemaan oikeustiedettä sen takia, että isä käski ja jonka valoisaa elämänasennetta todistaa hänen toisinaan käyttämänsä lausahdus: ”Koskaan minulla ei ole ollut hyötyä siitä, että olen nainen.”.

Vaikka molemmat mainituista ovat hyviä vaihtoehtoja en kuitenkaan päädy kumpaankaan, vaan luulen että paras valinta Agnes Lundellin perinnön jatkajaksi on Suomen 31. naisjuristi Inkeri Metsämies. Samoin kuten Lundell myös Metsämies oli monen tehtävän ensimmäinen nais­puolinen hoitaja Suomessa. Näistä tehtävistä mainittakoon pelkästään oikeustieteen professori sekä oikeusministeri. Tutkinnoista puolestaan voidaan mainita hänen olleen ensimmäinen naispuolinen oikeustieteen tohtori Suomessa. Tosin sekä tohtorina, professorina että oikeusmi­nisterinä Inkeri Metsämies tunnettiin paremmin nimellä Inkeri Anttila. 

Metsämies/Anttila aloitti oikeustieteen opintonsa jo 16-vuotiaana vuonna 1933. Aloittamiseen ei liittynyt mitään sen suurempaa dramatiikkaa. Oman kertomuksensa mukaan hän vain käveli serkkunsa perässä oikeustieteellisen tiedekunnan ilmoitustaululle, jossa oli mahdollista ilmoittau­tua opiskelijaksi. Mitään pääsykokeita ei tuolloin vielä järjestetty. Ylemmän oikeustutkinnon Anttila suoritti vuonna 1936 eli ainoastaan 19 vuoden ikäisenä. Läheltä tosin piti, etteikö Anttilakin olisi tyytynyt tuolloin naisopiskelijoiden keskuudessa suositumpaan alempaan oikeustutkintoon. Mentyään kihloihin jo ensimmäisenä opiskeluvuotenaan Metsämies pohti vakavasti siirtymistä alempaan oikeustutkintoon. Tässä vaiheessa kirjoitusta kohtaamme kuitenkin ensimmäisen professorin, joka kannusti naispuolista opiskelijaa jatkamaan ylemmän oikeustutkin­non suorittamista. Silloinen Helsingin yliopiston rikosoikeuden professori Brynolf Honkasalo sai Anttilan vakuut­tuneeksi siitä, että avioliiton solmimisen ei tarvitse olla ylemmän oikeustutkinnon suorittamisen esteenä. Vertailukohtana Honkasaloon voidaan käyttää vaikkapa Paavo Kastaria, joka kirjoittamassaan opiskeluoppaassa muun muassa varoitti, että ylemmän oikeustutkinnon suorittaminen surkastuttaa kokonaan naiselle ominaisen naisellisuu­den.

Päätöstään ryhtyä kirjoittamaan väitöskirjaa Anttila kuvaa yhtä vaatimattomaan tyyliin kuin päätöstään ryhtyä opiskelemaan oikeustiedettä. Nyt ratkaisevana sysäyksenä oli tarve saada etätyötä. Anttilan mies Sulo Anttila näet työskenteli keuhkolääkärinä eri parantoloissa ympäri Suomen maaseutua, mistä johtuen Inkeri Anttilan omien sanojen mukaan ainoaksi mielekkääksi työskentelyvaihtoehdoksi jäi väitöskirjan kirjoittaminen. Anttila on usein korostanut sitä, että hänen väitöskirjansa olisi jäänyt valmistumatta ilman miehensä ja vanhempiensa tukea. Eräässä naistenlehtihaastattelussa Anttila ilmaisi asian siten, että ”tutkimustyötä tekevän naisen on parasta avioitua lääkärin kanssa: hän saa silloin aviomiehen, joka ansaitsee tarpeeksi, joka tekee aina työtä eikä välitä seurapiirielämästä ja joka osaa tarpeen tullen hoitaa lapset”.

Kuten jo edellä sanottiin, Anttila oli useassa suhteessa ensimmäinen nainen. Hän ei kuitenkaan oman kertomansa mukaan pitänyt uransa kohokohtana professorin viran saamista taikka nimitystä oikeusministeriksi, vaan hienoimmaksi tapahtumaksi urallaan Anttila on itse maininnut puheenjohtajuuden vuonna 1975 Genevessä pidetyssä YK:n viidennessä rikollisuuden ehkäisemistä ja rikoksentekijöiden kohtelua koskevassa kongressissa. Mainitun kongressin avauspuheen piti muuten piti Anttilan kurssikaveri – sinänsä myös sangen hyvin menestynyt naisjuristi – Helvi Sipilä. Hän toimi tuolloin YK:n apulaispääsihteerinä.

Mutta kuka pääsee naisjuristien aikajatkumossa jatkamaan hovioikeuden auskultantti Agnes Lundellin ja professori Inkeri Anttilan aloittamaa kunniakasta linjaa, kun etenemme kiivasta vauhtia kohti nykyhetkeä? Vaihtoehtoja on useita. Otammeko ensimmäisen naispuolisen korkeimman oikeuden jäsenen oikeus­neuvos Maarit Saarni-Rytkölän, vai korkeimman oikeuden presidentti Pauliine Koskelon vaiko kukaties hovioikeuden presidentti Ritva Hyökyn tai yliopiston kansleri Leena Kartion vai pitäisikö siirtyä suoraan pääministeri Anneli Jäätteenmäkeen tai suorastaan tasavallan presidentti Tarja Haloseen? Ensimmäistä naispuolista valtakunnansyyttäjää, Raija Toiviaista, unohtamatta. Ja Helvi Sipilä tulikin jo edellä mainittua.

Vaihtoehtoja on siis mahdottomasti, mutta valitettavasti aikataululliset syyt asettavat nyt esteen yllä sanottujen tienraivaajien uran käsittelylle. Pelkästään Valtiokalenterin kopioiminen näiden upeasti menestyneiden naisten kohdalla johtaisi muiden työn alla olevien tehtävieni vakavaan viivästymiseen. Ja kuten tiedämme, Valtiokalentereissa ei turhia laverrella. Näin ollen tähän loppuun voidaan ensinnäkin vain tiivistetysti lausua, että naisjuristien panos suomalaisessa oikeustieteellisessä tutkimuksessa on vuosien saatossa lisääntynyt merkittävästi. Tämä on näkynyt paitsi varsinaisessa tutkimustoiminnassa myös oikeustieteellisten tiedekuntien hallinnossa. Tällä hetkellä kolmen suomalaisen oikeustieteellisten tiedekunnan dekaanit ovat naisia. Ja samaten naisjuristien asemassa on muutenkin tapahtunut huomattavaa kehitystä parempaan suuntaan. Naispuolinen oikeustieteilijä ei ole enää vuosikymmeniin joutunut taistelemaan sellaisten vastoinkäymisten kanssa, joita esimerkiksi Agnes Lundell koko opiskelu- ja työuransa aikana kohtasi. Ja vastaavasti rohkenen sanoa, että nyky-yliopistossa opettajakunta kyllä kannustaa sukupuolesta riippumatta kaikkia oikeustieteen ylioppilaita ja jatko-opiskelijoita aivan yhdenvertaisella tavalla. Tai ainakin toivon näin.