Suostumus syytteen nostamiseen vaiko syyteharkintaan? Muutama prosessioikeudellinen huomio edustaja Mäenpään asiasta.

1) Mistä on kysymys?

Rikosprosessilain (ROL) 1 luvun 1 §:n mukaan rikosasiaa ei oteta tuomioistuimessa tutkittavaksi, ellei syytettä rikoksesta ole nostanut se, jolla on siihen lain mukaan oikeus. Suomessa tällainen oikeus on (tiettyjä poikkeustapauksia lukuun ottamatta) syyttäjällä ja asianomistajalla. Heistä syyttäjän syyteoikeus on ensisijainen asianomistajan syyteoikeuden ollessa toissijainen.

Tässä erottelussa ensisijaisella syyteoikeudella tarkoitetaan itsenäistä kenenkään toisen henkilön syyteoikeudesta riippumatonta oikeutta nostaa syyte. Asianomistajan toissijaisella syyteoikeudella puolestaan viitataan siihen, että asianomistaja voi käyttää syyteoikeuttaan vasta jonkun toisen tahon tekemän päätöksen jälkeen. Tällä tarkoitetaan esimerkiksi sitä, että asianomistaja voi itse nostaa syytteen vasta sen jälkeen, kun syyttäjä on tehnyt asiassa syyttämättäjättämispäätöksen.

Syyttäjällä olevasta ensisijaisesta syyteoikeudesta huolimatta hänen syyteoikeuttaan on tietyissä tilanteissa rajoitettu. ROL 1 luvun 2 §:n 2 momentissa säädetään tältä osin seuraavasti:

Syytteen nostamisen edellytyksistä säädetään 6 §:n 1 momentissa. Lisäksi noudatetaan, mitä asianomistajan syyttämispyynnöstä ja muista erityisistä syytteen nostamisen edellytyksistä muualla laissa säädetään (kurs. M.V.)

Kuten siteeratun oikeusohjeen kursivoidusta kohdasta ilmenee, ensisijaisesta syyteoikeudestaan huolimatta syyttäjä ei ensinnäkään saa ilman asianomistajan syyttämispyyntöä nostaa syytettä niin sanotusta asianomistajarikoksesta.

Tämän kirjoituksen keskiössä on kuitenkin kursivoidun sitaatin jatko ”muista erityisistä syytteen nostamisen edellytyksistä muualla laissa säädetään”.  Tällaisilla muilla erityisillä syytteen nostamisen edellytyksillä tarkoitetaan joltain viranomaiselta saatua syytemääräystä tai syytesuostumusta.

Syytemääräyksellä viitataan mainitussa lainkohdassa esimerkiksi joukkotiedotusvälinettä käyttäen tehtyyn kunnianloukkaukseen, josta valtakunnansyyttäjä voi tietyin edellytyksin antaa alemmalle syyttäjälle määräyksen nostaa syyte (Rikoslaki  24 luku 12 §:n 2 momentti). Syytesuostumuksesta esimerkkinä käytetään puolestaan vakiintuneesti juuri tämän kirjoituksen kohteena olevaa perustuslain 30 §:n 2 momenttia, jonka mukaan syytteen nostaminen kansanedustajaa vastaan hänen valtiopäivillä lausumiensa mielipiteiden johdosta edellyttää eduskunnan suostumusta.

2) Mihin syytesuostumusta pyydetään?

Ainakin prosessioikeudellisesti ajatellen hyvin tärkeä ero syytemääräyksen ja syytesuostumuksen välillä on se, että syytemääräykset ovat syyttäjää sitovia siinä mielessä, että määräyksen saanut syyttäjä on velvollinen nostamaan syytteen syytemääräyksessä mainitusta rikoksesta. Viranomaisen antama syytesuostumus ei puolestaan rajoita syyttäjän harkintavaltaa samalla tavoin kuin määräys, vaan suostumuksen saatuaan syyttäjä voi itsenäisesti ratkaista, onko suostumuksessa mainitusta rikoksesta nostettava syyte.

Jyrki Virolainen (Virolainen, Jyrki: Rikosprosessioikeus I. Rovaniemi 1998 s. 436-437) muotoilee yllä sanotun seuraavasti:

”ROL 1:2.2:ssa mainittu viranomaisen suostumus tai valtuutus syytteen nostamiseen ei rajoita samalla tavalla syyteoikeutta kuin syytemääräys. Ilman suotumusta syyttäjältä tosin puuttuu syyteoikeus, mutta saatuaan suostumuksen syyttäjä voi käyttää itsenäisesti syyteharkintaansa.”

Nyt sanottua jaottelua noudatettaessa (ja kuten myös yllä olevan sitaatin viimeisestä lauseesta ilmenee) syytesuostumusta ei siten tosiasiassa annettaisikaan syytteen nostamista, vaan syyteharkintaa varten. Tällöin syyttäjä syytesuostumuksen saatuaan voisi vapaasti päättää nostaako hän asiassa syytteen vai jättääkö syytteen nostamatta. Todettakoon, että syytesuostumuspyynnössä valtakunnansyyttäjä toimi nyt sanotulla tavalla ja pyysi suostumusta nimenomaan syyteharkintaan, jossa harkinnassa hän siis voisi päätyä paitsi syytteen nostamiseen myös syyttämättä jättämiseen. Tällainen syyttämättä jättäminen puolestaan voi perustua siihen, että asiassa ei ole tapahtunut rikosta tai sitten kyseessä voi olla niin sanottu harkinnanvarainen syyttämättä jättäminen.

Harkinnanvaraisella syyttämättäjättämisellä tarkoitetaan sitä, että syyttäjä sinänsä katsoo syytekynnyksen asiassa ylittyneen, mutta päättää tästä huolimatta jättää syytteen nostamatta esimerkiksi rikoksen vähäisyyden tai kohtuusnäkökohtien perusteella.

Perustuslakivaliokunta ei mietinnössään (PeVM 21/2020 vp) kuitenkaan puhdaspiirteisesti noudattanut yllä sanottua erottelua syytemääräyksen ja syytesuostumuksen välillä, vaan loi tietyssä mielessä näiden kahden mallin väliin sijoittuvan menettelyn. Sen mukaan syyttäjä voi tehdä syyteharkinnan syytesuostumusta edellyttävässä rikosasiassa ilman eduskunnan antamaa suostumusta. Perustuslakivaliokunnan kehittämässä mallissa syytesuostumusta tarvitaan vasta sen jälkeen, kun syyttäjä on syyteharkinnassa päätynyt nostamaan syytteen eli katsonut, että on olemassa todennäköisiä syitä epäillyn syyllisyyden tueksi.

Mietinnössään (PeVM 21/2020 vp) perustuslakivaliokunta perusteli tekemäänsä ratkaisua ensinnäkin perustuslain 30 §:n 2 momentin sanamuodolla, joka kieltää nimenomaan asettamasta kansanedustajaa syytteeseen, jollei eduskunta ole siihen määräenemmistöllä suostunut.

Toisena perusteluna omaksumalleen mallille valiokunta lausui, että perustuslain sääntelyssä ei ole huomioitu sittemmin säädettyä harkinnanvaraista syyttämättä jättämistä koskevaa prosessioikeudellista sääntelyä. Perustuslain 30 §:n sanamuoto on tässä suhteessa ehdoton — kyse on luvasta syytteeseen asettamiseen — ja perustuslakia on tässäkin kysymyksessä tulkittava autonomisesti eikä prosessuaalisen erityissääntelyn kannalta. Perustuslakivaliokunta piti eduskunnan aseman kannalta ongelmallisena tilannetta, jossa eduskunta antaisi luvan syytteeseen asettamiseen, mutta valtakunnansyyttäjä jättäisi luvan saatuaan syytteen nostamatta.

Perustuslakivaliokunnan johtopäätöksenä siis oli, että myös vastaisuudessa ennen kuin mahdollinen syyttämislupaa koskeva asia tuodaan eduskunnan täysistunnon ratkaistavaksi, valtakunnansyyttäjän on suoritettava syyteharkinta loppuun. Eduskunnan täysistunnon päätös koskee siten vain sitä, annetaanko lupa syytteen nostamiseksi kansanedustajaa vastaan vai ei. Valiokunnan mukaan perustuslaista ei löydy tukea tulkinnalle, että myös syyttämättä jättämistä koskeva päätös edellyttäisi eduskunnan määräenemmistön suostumusta. Jos syyttämisluvan myöntämiseen ei eduskunnan äänestyksessä löydy vähintään 5/6:n enemmistöä, on valtakunnansyyttäjän päätettävä jättää syyte nostamatta syyteoikeuden puuttumisen perusteella.

Perustuslakivaliokunnan perustelut pohjautuvat siis perimmältään perustuslain sanamuodon mukaiseen tulkintaan (kuten toki ymmärrettävää onkin). Kun perustuslain 30 §:n 2 momentissa puhutaan vain luvasta syytteen nostamiseen, mihinkään muuhun toimenpiteeseen syyttäjä ei valiokunnan mukaan lupaa tarvitse. Sen sijaan toista perustuslakivaliokunnan käyttämää perustelua (olisi eduskunnan aseman kannalta ongelmallista, jos syytettä ei nostettaisi sen jälkeen, kun syytesuostumus on annettu) ei nähdäkseni voida pitää kovin vahvana. On kokolailla mielipideasia, olisiko tällainen lopputulos eduskunnan kannalta ongelmallinen vaiko ei.

Todettakoon, että nyt sanottujen perustelujen lisäksi perustuslakivaliokunnan omaksumaa mallia olisi voinut perustella myös prosessiekonomisilla syillä todeten, että eduskunta joutuisi tekemään turhaa työtä, mikäli syyttäjä saamansa suostumuksen jälkeen päätyisi syyteharkinnassa syyttämättä jättämiseen. Toki tämän prosessiekonomisen argumentin voi kääntää myös toisin päin toteamalla, että tänään syntyneessä tilanteessa valtakunnansyyttäjäntoimistossa syyteharkintaan osallistuneet virkamiehet ovat joutuneet tekemään yhden syyteharkinnan verran turhaa työtä, kun eduskunta päätti olla antamatta lupaa syytteen nostamiselle.

Peruslakivaliokunnan tekemää ratkaisua voidaan kuitenkin myös kritisoida. Ensinnäkin voidaan kysyä, onko perustuslain 30 §:n 2 momentin muotoilun ”kansanedustajaa ei saa asettaa syytteeseen” ainoa mahdollinen tulkinta se, että syytesuostumus tarvitaan vasta kun syyttäjä on tehnyt päätöksen syytteen nostamisesta. Vaikka toki nyt menenkin huomattavasti oman oikeudenalani ulkopuolelle rohkenen sanoa, etten usko, että olisi ollut perustuslain 30 §:n 2 momentin sanamuodon vastaista antaa lupa menettelylle (eli syyteharkinnalle), jonka seurauksena syyte saattaa tulla nostettavaksi.

Edelleen perustuslakivaliokunnan tekemää ratkaisua voidaan kritisoida myös prosessioikeudellisilla perusteilla. Ensinnäkin syyttäjä joutui nyt tehdyn ratkaisun jälkeen suorittamaan syyteharkinnan tilanteessa, jossa prosessinedellytykset syytteen nostamiselle eivät olleet olemassa. (Prosessinedellytyksillä tarkoitetaan sellaisia muodollisia kriteereitä, joiden on oltava olemassa, jotta tuomioistuin ylipäätään voisi tutkia asian.) Syntynyt tilanne onkin siten täysin poikkeuksellinen sillä missään muussa tapauksessa syyttäjä ei ole oikeutettu tekemään syyteharkintaa, jos syyteasian käsittelyn edellytyksenä olevissa prosessinedellytyksissä on puute.

Esimerkiksi asianomistajarikoksissa, joissa syytteen nostamisen edellytyksenä on asianomistajan esittämä rangaistusvaatimus syyttäjä ei millään muotoa voi ryhtyä suorittamaan syyteharkintaa, jos asianomistaja ei vaadi asiassa rangaistusta. Ja jos ihan tarkkoja ollaan, asianomistajarikoksissa ei esitutkintalain 3 luvun 4 §:n mukaan saa lähtökohtaisesti suorittaa edes esitutkintaa, jos asianomistaja ei ole esittänyt rangaistusvaatimusta.

Toisaalta esiin voidaan nostaa myös syyttömyysolettama. Perustuslakivaliokunnan omaksuma tulkinta johtaa syyteharkinnan kohteena olleen henkilön kannalta hyvin hankalaan tilanteeseen, jos eduskunta ei anna syytesuostumusta, kuten edustaja Mäenpään kohdalla kävi. Nythän on tosiasiassa käsillä tilanne, jossa syyttäjä on jo etukäteen ilmoittanut, että syytekynnys on asiassa ylittynyt (eli on olemassa todennäköisiä syitä Mäenpään syyllisyyden tueksi). Syytettä syyttäjä ei kuitenkaan voi nyt nostaa eli hänen on tehtävä asiassa syyteoikeuden puuttumiseen perustuva syyttämättäjättämispäätös. Tästä puolestaan seuraa, että syyttäjän tekemää ratkaisua syyllisyyttä tukevista todennäköisistä syistä ei Mäenpään asiassa saada lainkaan tuomioistuimen harkintaan.

Vertailukohtana tilanteen pulmallisuudesta voidaan käyttää rikosprosessilain 1 luvun 9a:n säännöstä. Siinä säädetään seuraavasti:

Jos syyttäjä on 7 tai 8 §:n taikka muun vastaavan lainkohdan nojalla päättänyt jättää syytteen nostamatta, syyttäjän on syyttämättä jätetyn vaatimuksesta saatettava ratkaisunsa tuomioistuimen käsiteltäväksi. Vaatimus on toimitettava syyttäjälle kirjallisesti 30 päivän kuluessa siitä päivästä, jona 9 §:n 1 momentissa tarkoitettu tiedoksianto tapahtui.

Siteeratussa oikeusohjeessa viitataan harkinnanvaraisiin syyttämättäjättämispäätöksiin. Kuten jo edellä tarkemmin määriteltiin harkinnanvaraisella syyttämättäjättämispäätöksellä tarkoitetaan ratkaisua, jolla syyttäjä katsoo syytekynnyksen ylittyneen mutta päättää kuitenkin jättää esim. kohtuusperusteella syytteen nostamatta. Kuten lainkohdasta kuitenkin ilmenee, syyttämättä jätetyllä on tällöin oikeus saattaa tällainen syyttämättäjättämispäätös tuomioistuimen harkintaan. Tämä oikeus perustuu juuri siitä, että harkinnanvaraisesti syyttämättä jättäessään syyttäjä katsoo olleen todennäköisiä syitä syyttämättä jätetyn syyllisyydestä.

Perustuslakivaliokunta perustelu siteerattua ROL 1 luvun 9 a §:ää lausunnossaan (PeVL 7/2014 vp) seuraavasti:

Syyttämättäjättämispäätöstä koskevan sääntelyn muuttaminen siten, ettei päätökseen enää sisälly toteamusta henkilön syyllistymisestä rikokseen, on perusteltua perustuslain 21 §:stä johdettavan ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 2 kappaleessa nimenomaan vahvistetun syyttömyysolettaman kannalta. Valiokunta pitää syyttömyysolettaman kannalta perusteltuna, että henkilöllä on edelleen oikeus saattaa häntä koskeva syyttämättäjättämispäätös tuomioistuimen käsiteltäväksi (kurs. M.V).

Perustuslakivaliokunta toisin sanoen katsoi syyttömyysolettaman edellyttävän sitä, että harkinnanvaraisen syyttämättä jättämisen jälkeen syyttämättä jätetyllä on oltava oikeus saattaa tuomioistuimen harkintaan syyttäjän ratkaisu siitä, että syyttämättä jätetty on todennäköisesti syyllistynyt rikokseen.

Näin ollen jopa perustuslakivaliokunnan aiemman käytännön (eli juuri siteerattu PeVL 7/2014 vp) valossa voidaan perustuslakivaliokunnan nyt omaksumaa linjausta tämän kirjoituksen aiheena olevassa syytesuostumusasiassa pitää ongelmallisena. Linjaus nimittäin yllä sanotuin tavoin saattaa johtaa juuri sellaiseen lopputulokseen, jossa syyttämättä jätetty ei pysty saattamaan syyttäjän tekemää ratkaisua hänen todennäköistä syyllisyydestään tuomioistuimen harkintaan.

3. Yhteenveto

1) Käsitykseni mukaan perustuslain 30 §:n 2 momentin sanamuoto olisi sinänsä mahdollistanut sellaisenkin tulkinnan, että syyttäjä voi pyytää eduskunnalta suostumusta sellaiseen menettelyyn (eli syyteharkintaan), jonka seurauksena syyte saattaa tulla nostetuksi.

2) Perustuslakivaliokunnan asiassa omaksuman linjauksen mukaan syyttäjä joutuu täysin poikkeuksellisesti suorittamaan syyteharkinnan vaikka prosessinedellytyksissä on puute.

3) Perustuslakivaliokunnan asiassa omaksuma linjaus saattaa johtaa (ja edustaja Mäenpään asiassa johti) lopputulokseen, jossa syyttämättä jätetty ei pysty saattamaan tuomioistuimen harkintaan syyttäjän päätöstä siitä, että hän on todennäköisesti syyllistynyt rikokseen. Aiemmassa lausunnossaan perustuslakivaliokunta (PeVL 7/2014 vp) on pitänyt tällaista lopputulosta syyttömyysolettaman kannalta ongelmallisena.

Näillä perusteilla pidän parempana lopputuloksena, että syytesuostumus annettaisiin nimenomaan syyteharkintaa ei syytteen nostamista varten. Sen lisäksi, että tällainen tulkinta ei olisi (ainakaan allekirjoittaneen mielestä) perustuslain sanamuodon vastainen, tulkinnalla vältettäisiin myös ne pulmat, joihin perustuslakivaliokunnan nyt omaksuma linjaus tässä kirjoituksessa esitetyin tavoin johtaa.