Oikeudellinen asiantuntijalausunto ja sen suhde asiantuntijatodisteluun

Oikeudellinen (oikeustieteellinen) asiantuntijalausunto voidaan määritellä oikeustieteen tutkijan tiettyyn juttuun liittyvien oikeusohjeiden tulkinnasta kirjoittamaksi kannanotoksi, jonka asiantuntija esittää jutun asianosaisen toimeksiannosta. Todistusoikeusuudistuksen yhteydessä OK 17:4:ään otettiin erityinen säännös oikeustieteellisten asiantuntijalausuntojen esittämisestä tuomioistuimessa. Siinä säädetään seuraavasti: 

 

”Tuomioistuin soveltaa lakia viran puolesta. Asianosainen saa antaa tuomioistuimelle kirjallisen selvityksen siitä, miten lakia olisi sovellettava. Selvityksen laatijaa tai muuta henkilöä voidaan kuulla henkilökohtaisesti tuomioistuimessa, jos tuomioistuin katsoo sen tarpeelliseksi. 

 

Jos asiassa olisi sovellettava vieraan valtion lakia eikä tuomioistuin tunne sen sisältöä, tuomioistuimen tulee kehottaa asianosaista esittämään siitä selvitystä. Tuomioistuimen velvollisuudesta hankkia viran puolesta selvitystä vieraan valtion lain sisällöstä säädetään erikseen. 

 

Suomen lakia sovelletaan, jos vieraan valtion lain sisällöstä ei ole selvitystä. Selvityksen puuttuminen ei kuitenkaan saa koitua rikosasian vastaajan vahingoksi.” 

 

Uutta kyseisessä säännöksessä on tosiasiassa vain sen 1 momentin toinen ja kolmas virke. Sen sijaan jo "vanhassa oikudenkäymiskaaressa" VOK 17:3:ssä oli säännökset siitä, että tuomioistuin soveltaa lakia viran puolesta (jura novit curia), ja siitä, että asianosaisilla on vastuu selvittää vieraan valtion lain sisältöä, jos tuomioistuin ei sitä tunne. 

 

Todettakoon, että ennen todistusoikeusuudistusta oikeuskirjallisuudessa oikeudellisen asiantuntijalausunnon sekä sen antajan prosessuaalinen asema herätti jossain määrin pohdintaa. Yleisellä tasolla voidaan sanoa, että vanhassa menettelyssä keskustelua aiheuttivat etenkin seuraavat kolme kysymystä:

 

1. Mikä on oikeudellisen asiantuntijan prosessuaalinen asema eli onko hän todistaja, asiantuntija vaiko asianosaisen oikeudellinen avustaja? 
2. Voiko tuomioistuin jura novit curiaan eli laintuntemisvelvollisuuteensa vedoten kieltäytyä oikeustieteellisen asiantuntijalausunnon vastaanottamisesta? 
3. Onko oikeustieteellisen asiantuntijalausunnon laatijalla velvollisuus saapua pääkäsittelyyn kuultavaksi antamastaan lausunnosta? 

 

Todistusoikeusuudistuksen yhteydessä saatiin vastaus näihin kaikkiin kysymyksiin. Mitä ensinnäkin tulee oikeustieteellisen asiantuntijalausunnon antajan prosessuaaliseen asemaan, lain perusteluissa lausutaan yksiselitteisesti, että oikeustieteellisen asiantuntijalausunnon kirjoittaja ei ole todistaja tai asiantuntija eikä muukaan todistuskeino (Ks. HE 46/2014 vp s. 51). Tämä tarkoittaa sitä, että samoin kuin ennen OK 17 luvun uudistusta oikeustieteellisen asiantuntijalausunnon kirjoittaja on lähinnä rinnastettavissa asianosaisen oikeudelliseen avustajaan.

 

Tähän nähden Turun hovioikeuden 1.6.2020 antamaa käsittelyratkaisua asiassa S 18/1932 voidaan pitää vähintäänkin erikoisena: 

 

”HM on liittänyt valituksensa oheen emeritaprofessori Leena Kartion 6.8.2018 päivätyn lausunnon. Vastapuolet ovat vastustaneet lausunnon huomioon ottamista uutena todisteena, koska hyväksyttävää syytä sille, ettei lausuntoa ole esitetty käräjäoikeudessa, ei ole. 

 

Oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 17 §:n 1 momentin mukaan valittaja ei saa hovioikeudessa riita-asiassa vedota muihin todisteisiin kuin niihin, jotka on esitelty käräjäoikeudessa, paitsi jos hän saattaa todennäköiseksi, ettei hän ole voinut vedota todisteeseen käräjäoikeudessa tai että hänellä on ollut pätevä aihe olla tekemättä niin. 

 

HM olisi voinut hankkia Kartiolta lausunnon esittääkseen sen jo käräjäoikeudessa. HM ei ole saattanut todennäköiseksi, että hän ei ole voinut vedota lausuntoon käräjäoikeudessa tai että hänellä on ollut pätevä aihe olla tekemättä niin. Siten HM:llä ei ole oikeutta vedota Kartion lausuntoon vasta hovioikeudessa.” 

 

Ratkaisu siis tarkkaan ottaen koskee prekluusiota hovioikeudessa. Siitä säädetään hovioikeuden ratkaisun edellä siteeratussa kohdassa viittaamassa oikeudenkäymiskaaren (OK) 25 luvun 17 §:n 1 momentissa. Oikeusohjeesta ilmenevin tavoin prekluusio ulottaa vaikutuksensa muun muassa todisteisiin. 

 

Kuten käsittelyratkaisusta havaitaan, hovioikeus näyttäisi siinä luokittelevan myös oikeustieteelliset asiantuntijalausunnot todisteiksi, jotka siten voisivat OK 25:17.1:n mukaan prekludoitua. Tältä osin ratkaisu on ristiriidassa todistusoikeusuudistuksen perustelujen kanssa, joissa lausutaan, että oikeustieteellisiä asiantuntijalausuntoja ei pidetä todisteina tai muinakaan todistuskeinoina (Ks. myös Rautio – Frände: Todistelu. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun kommentaari. Keuruu 2016 s. 42, jossa lausutaan, että OK 17:4.1:n säännös koskee oikeuskysymystä eli laintulkintaa ja soveltamista). Ratkaisua voidaankin pitää hyvin ongelmallisena. Oikeustieteelliset asiantuntijalausunnot eivät ole todisteita eivätkä mitään muitakaan todistuskeinoja, joten OK 17:25.1:n (tai mikään mukaan) prekluusiosäännös ei tällaisia lausuntoja koske. Käytännössä hovioikeuden ratkaisu tarkoittaa niinkin erikoista asiantilaa, että sen mukaan oikeusohjeiden tulkinta prekludoituisi. 

 

Oikeustieteelliset asiantuntijalausunnot eivät siten millään muotoa kuulu varsinaisen asiantuntijatodistelun piiriin. Tämä tarkoittaa myös sitä, että OK 17:7:n säännös, jonka mukaan tuomioistuimella on aina oikeus hankkia omasta aloitteestaan asiantuntijalausunto, ei oikeuta tuomioistuinta hankkimaan oikeustieteellisiä asiantuntijalausuntoja. OK 17:7:n perusteluissa (ks. HE 46:2014 vp s. 55) lausutaan tältä osin seuraavasti: 

 

”Edelleen kuitenkin ehdotetaan säilytettäväksi tuomioistuimen oikeus hankkia asiantuntijalausunto asian laadusta riippumatta. Rikosasioissa kielto hankkia todennäköisesti syytteen tueksi koituvaa näyttöä ei koskisi asiantuntijalausuntoja, koska asiantuntijalausunnon osalta voi olla erityisen vaikeaa ennalta käsin arvioida, koituuko se syytetyn eduksi vai vahingoksi. 

 

Asiantuntijalausunnoissa lähtökohtaisesti käsitellään kokemussääntöjä, jotka sellaisenaan eivät suoraan ole niin sanottuja oikeustosiseikkoja koskevaa näyttöä.Asiantuntijalausuntoihin tosin usein sisältyy tietoa paitsi kokemussäännöistä myös tosiseikoista sekä johtopäätöksiä kokemussäännön soveltamisesta tosiseikkoihin. Ei ole perusteita rajata tosiseikkoja ja johtopäätöksiä pois, koska viimeksi mainitut ovat usein tuomioistuimen päätöksenteon kannalta asiantuntijalausunnon olennaisinta sisältöä, jos rajaaminen ylipäätään olisi aina edes mahdollista. Asiantuntijalausunnolla nimenomaan pyritään samaan valaistusta sellaisista erityisiä tietoja vaativista kysymyksistä, jotka ovat tuomioistuimen asiantuntemuksen ulkopuolella.”(kurs. M.V.)

 

Kuten perustelulausuman kursivoiduista kohdista ilmenee, OK 17:7:ssä on epäilemättä kysymys vain siitä, että tuomioistuin voi viran puolesta hankkia kokemussääntöjä selvittävän asiantuntijalausunnon. Sen sijaan oikeustieteellisten asiantuntijalausuntojen hankkiminen ei kuuluu tuomioistuimelle. Tähän nähden voidaankin pitää varsin erikoisena Helsingin käräjäoikeuden ratkaisua rikosasiassa dnro R17/8720, jossa tuomioistuin on hankkinut oikeustieteellisen asiantuntijalausunnon, määritellyt lausuntokysymyksen ja nimennyt lausunnon antaneen professorin tuomiossaan asiantuntijaksi. 

 

Todettakoon, että toisin kuin kotimaista oikeustilaa koskevissa oikeustieteellisissä asiantuntijalausunnoissa, OK 17:4.2:ssa säädetyssä tapauksessa sen sijaan on katsottu olevan kysymys varsinaisesta asiantuntijatodistelusta. Lainkohdan mukaan tuomioistuimen tulee kehottaa asianosaista esittämään selvitystä vieraan valtion laista, jos sitä olisi asiassa sovellettava eikä tuomioistuin tunne sen sisältöä. Selvitystä vieraan valtion lain sisällöstä pidettiin siis vanhan menettelyn aikana asiantuntijatodisteluna, enkä näe uudistuksen jälkeenkään syytä poiketa tästä tulkinnasta siitäkään syystä, että oikeusohjeen sisältö ei uudistuksen yhteydessä muuttunut aiemmassa menettelyssä noudatettuun oikeusohjeeseen verrattuna. 

 

Samaten todistusoikeusuudistuksen yhteydessä ratkesi kaksi muuta edellä mainittua oikeustieteellisiin asiantuntijalausuntoihin liittyvää kysymystä. Suoraan OK 17:4.1:n sanamuodosta ilmenee, että tuomioistuin ei voi jura novit curiaan vedoten kieltäytyä oikeustieteellisen asiantuntijalausunnon vastaanottamisesta. Ja vastaavasti kyseisestä momentista ilmenee, että oikeustieteellisen asiantuntijalausunnon kirjoittajaa ei voida velvoittaa kuultavaksi pääkäsittelyyn. Sen sijaan vapaaehtoisesti lausunnon kirjoittajaa voidaan kuulla, jos tuomioistuin pitää kuulemista tarpeellisena. Molempia linjauksia voidaan pitää perusteltuina. 

 

Siihen todistusoikeusuudistuksen yhteydessä ei otettu kantaa, voidaanko jutun hävinnyt asianosainen velvoittaa korvaamaan voittaneen asianosaisen oikeustieteellisen asiantuntijalausunnon kustannukset. Helsingin hovioikeuspiirin laatuhankkeessa vuonna 2011 kysymyksestä lausutaan seuraavasti: 

 

”Oikeustieteellisen asiantuntijalausuntojen korvattavuuteen osana oikeudenkäyntikuluja on useimmiten suhtauduttu kielteisesti (esim.Itä-Suomen HO 19.12.2001, 2525 ja Turun HO 18.2.2005, 441). Taustalla on ajatus, että tuomioistuin tuntee sovellettavan lain. Poikkeuksena voinevat olla esimerkiksi vieraan maan oikeudesta hankitut selvitykset (Jokela: Oikeudenkäynti III 2004, s. 289). Käsiteltävä asia saattaa kuitenkin edellyttää sellaista oikeustieteellistä eritystietämystä, että asiantuntijalausunnon hankkimista ja sen korvaamista on pidettävä kohtuuden mukaan perusteltuna.” 

 

Omasta puolestani olen valmis yhtymään tähän näkemykseen. 

 

Lopuksi voidaan kontradiktorisen periaatteen osalta vielä mainita siitä, että EIT on ratkaisukäytännössään päätynyt lopputulokseen, jonka mukaan kontradiktorinen periaatekaan ei edellytä oikeustieteellisen asiantuntijalausunnon antaneen henkilön kuulemista oikeudenkäynnissä henkilökohtaisesti. Ratkaisun Eskelinen and others v. Suomi (8.8.2006) perusteluissa EIT lausuu muun muassa seuraavasti: 

 

”Oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin kuului yhtenä osana menettelyn kontradiktorinen luonne. Asianosaisilla tuli olla tilaisuus saada tietoonsa kaikki oikeuden päätökseen vaikuttamista silmälläpitäen esitetyt todisteet ja väitteet sekä lausua niistä käsityksensä. EIS ei säännellyt todistelua sellaise naan. Kansallisten tuomioistuinten asiana oli arvioida näyttöä ja sitä, oliko todistelu, jota asianosainen vaati, relevanttia. EIT:n tehtävänä oli tutkia, oliko oikeudenkäynti kokonaisuutena tarkasteltuna, todistelun tapa mukaan lukien, ollut oikeudenmukainen.Käsillä olevassa tapauksessa oli riidatonta, että oikeudenkäynti oli ollut kontradiktorinen. Valittajat olivat voineet riitauttaa oikeustieteellisen asiantuntijalausunnon kirjelmissään ja istunnoissa kahdessa oikeusasteessa ja he olivat niin tehneetkin.Sen sijaan tapaus koski sitä, olivatko tuomioistuimet kyenneet itse arvioimaan kaikkia huomioon otettuja kysymyksiä tai oliko tuomioistuinten oman arvioinnin tai todisteluun ryhtymisen sijasta nojauduttu asiantuntijalausuntoon.” (kurs. MV)

-----

Kirjoitus perustuu kirjoittamaani joulukuussa 2020 Kauppakamarin kustantamana ilmestyvää kirjaan "Valittuja kysymyksiä todistusoikeudesta". Kirjan tarkempi esittely löytyy osoitteesta: https://www.kauppakamarikauppa.fi/kirjat/valittuja-kysymyksia-todistusoikeudesta.html