Miksi minä innostuin prosessioikeudesta?

1. Ensimmäinen kosketukseni lainkäyttöön 

Turun raastuvanoikeuden (nykyisin Varsinais-Suomen käräjäoikeus) toimitilat olivat aina 1990-luvun loppupuolelle asti onnettomat. Ja erityisen surkea tilanne toimitilojen suhteen oli 1970–1980 luvulla, jolloin raastuvanoikeus toimi samassa rakennuksessa kuin Turun kaupunginvaltuusto ja tuomioistuimen käytössä oli käytännössä ainoastaan kolme istuntosalia, odotusaula, järkyttävät yleisökäymälät sekä vähäiset työtilat tuomioistuimen hallintokansliaa varten. 

Tämän kirjoituksen kannalta keskeisin puute Turun raastuvanoikeuden toimitiloissa ei kuitenkaan liity yleisökäymälöihin vaan siihen, että 1970- tai 1980- luvun tuomioistuimessa työskentelevillä tuomareilla (oikeusneuvosmiehillä) ei ollut raastuvanoikeuden tiloissa omia työhuoneita, vaan tuomarit tekivät työnsä kotona. Minun isäni oli yksi oikeusneuvosmiehistä, mistä syystä hänkin kirjoitti tuomioitaan kotona keittiönpöydän ääressä. Ja juuri kotini keittiössä minäkin sain jo alle kouluiässä ensimmäisen kosketuksen lainkäyttöön seuratessani isäni työskentelyä. Tämä työskentely eteni (alle kouluikäisen silmin) siten, että isä oli kasannut keittiönpöydän vasemmalle reunalle yhden istuntopäivän aktit, jotka läpikäynnin jälkeen siirtyivät keittiön pöydän oikealle puolelle. Jo alle kouluikäisenä siis huomasin lainkäytön maagisen viehätyksen, joka perustui asiakirjakansion ottamiseen vasemmalla puolella olevasta pinosta, kansion avaamiseen ja joidenkin merkintöjen tekemiseen ja kansion sulkemiseen ja siirtämiseen oikeanpuoleiseen pinoon. 

Vastaavasti lainkäytön viehätys kävi ilmi myös niinä lukuisina kertoina, joina pikkupoikana vierailin isäni kanssa iltaisin Turun raastuvanoikeuden tiloissa. Etenkin minua kiehtoi istuntosalien pöydillä olevat leikkiautot, joiden avulla demonstroitiin liikennerikosjuttuihin liittyviä liikennetilanteita. Sen sijaan jo edellä sanotut istuntosalin odotustilassa olevat yleisökäymälät eivät minua erityisesti viehättäneet. Siitäkään huolimatta, että missään en ole koskaan nähnyt yhtä kekseliäitä vessan seinäkirjoituksia kuin sanottujen saniteettitilojen naistenpuolella. 

2. Toinen kosketukseni lainkäyttöön 

Jossain vaiheessa kyllästyin seuraamaan, miten isäni siirsi asiakirjakansioita pöydän vasemmasta reunasta oikeaan. Unohdinkin lainkäytön maagisuuden suunnilleen kymmeneksi vuodeksi ja keskityin (huonolla menestyksellä) juoksemaan kilpaa. Takaraivossa minulla kuitenkin säilyi koko ajan tieto siitä, että haluan päästä opiskelemaan oikeustiedettä. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen vuonna 1991 vanhempani ostivatkin minulle valintakoekirjat. He tosin luottivat poikansa lukumotivaatioon niinkin paljon, että ostivat ensin vain yhden kirjan ja sanoivat ostavansa muut kaksi kirjaa sen jälkeen kun olen lukenut tuon yhden kirjan kaksi kertaa. Ja juuri valintakokeisiin lukiessani sain toisen jopa Turun raastuvanoikeuden yleisökäymälöiden seinäkirjoituksia voimakkaamman kosketuksen prosessioikeuteen. Se alkoi seuraavasti: 

    ”Järjestäytynyt yhteiskunta tarvitsee ’pelisäännöt’. On oltava säännöt, joista selviää, mitä tulee tehdä,         saa tehdä tai ei saa tehdä. Nykyään valtaosa näistä ’pelisäännöistä’ ilmenee lakina, so. lakinormeina         (vrt. moraalinormit ym.), kirjoitettuina tai osin kirjoittamattomina. 

    Pääosa lakinormeista (mitä tulee, saa tai ei saa tehdä) kuuluu aineelliseen l. materiaaliseen oikeuteen.         On esim. aineellinen yksityisoikeus, aineellinen rikosoikeus ja aineellinen julkisoikeus. Aineellisessa         oikeudessa säännellään yksilöiden, yhteisöjen ja julkisvallan välisten ja keskinäisten monenlaisten             oikeussuhteiden oikeina pidetyt tavoitesisällöt. Näiden edellytetään toteutuvan konkreettisestikin:             aineellista lakia pitää noudattaa.” 

Siltä varalta, että joku ei (jo sulkumerkkien määrästä) osaa päätellä, yllä olevan sitaatin vuoden 1991 pääsykoekirjaan (Johdatus Suomen oikeusjärjestelmään 2) on kirjoittanut prosessioikeuden professori (emeritus) Erkki Havansi. Prosessioikeuden osuuden sanotussa valintakoekirjassa aloittavan sitaatin jälkeen Havansin teksti jatkuu sillä, että jos aineellisen oikeuden pelisääntöjä ei noudateta tarvitaan ”pelisääntöjen käyttösääntöjä”, jotka puolestaan muodostavat prosessioikeuden. 

En ollenkaan kiistä sitä, että taisin olla erittäin motivoitunut lukiessani vuoden 1991 valintakokeisiin, mikä motivaatio johtui kovasta kiinnostuksesta oikeustieteeseen. Ja sanottu kiinnostus mitä ilmeisimmin tuli suoraan kotoa, sillä isäni ohella myös äitini on suorittanut oikeustieteellisen tutkinnon. Näin ollen pidin (melkein) kaikkia vuoden 1991 valintakokeisiin kuuluneita oikeudenaloja hyvin kiinnostavina, mutta tästä huolimatta voin epäröimättä lausua Havansin erinomaisesti kirjoitetun prosessioikeuden osuuden soittaneen eniten sieluni kannelta. 

Havansin kirjoittaman valintakoeosuuden vaikutus minuun ei myöskään rajoittunut vain valintakoevaiheeseen, vaan edelleen aloitan prosessioikeuden perusteiden luennot suoraan Havansia mukaillen eli puhun aineellisen oikeuden ja menettelyllisen oikeuden eroista ja siitä, että jos aineellisen oikeuden sääntöjä rikotaan tarvitaan prosessioikeutta, jossa säädellyin menettelytavoin voidaan reagoida aineellisen oikeuden rikkomuksiin. Ja tästä päästäänkin aina sujuvasti siihen, että prosessioikeus on kaikkein tärkein oikeudenala jo siitä syystä, että aina kun tulee riita (oli riita sitten, siviilioikeudellinen, rikosoikeudellinen tai hallinto-oikeudellinen), tarvitaan prosessioikeutta. 

Eikä pääsykokeideni prosessioikeutta koskevan jakson merkitys omalle työlleni ole myöskään jäänyt pelkästään luentojeni aloitukseksi, vaan käytännössä kopioin Havansin valintakoekirjassa käyttämän disposition kirjoittaessani itse ensimmäisen kerran valintakoekirjan Turun oikeustieteellisen tiedekunnan valintakokeisiin. Sittemmin työstin sanottua valintakoekirjaa (disposition säilyttäen) eteenpäin ja julkaisin sen vuonna 2009 kirjana nimellä ”Prosessioikeuden perusteet. Prosessioikeuden yleisiä lähtökohtia sekä menettely käräjäoikeuden tuomioon asti”. 

3. Kolmas kosketukseni lainkäyttöön 

Päästyäni 1991 sisälle Turun yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan jouduin pari ensimmäistä vuotta opiskelemaan lähinnä aputieteiksi luonnehdittavia oikeudenaloja, kuten sopimus-, esine- ja yhtiöoikeutta, sillä Turussa kuten muuallakin prosessioikeuden opinnot oli sijoitettu tuolloisten aineopintojen loppuun. Mutta päästessäni aloittamaan prosessioikeuden aineopintoihin lukemisen, minuun vaikutti hyvin voimakkaasti seuraava katkelma: 

    ”Rikosoikeudellinen lainsäädäntö olisi käytännössä merkityksetön ja vailla sillä tavoiteltavia                     vaikutuksia, ellei olisi järjestelmää, jonka avulla abstrakti uhka voidaan konkreettisesti saattaa                     voimaan. Vasta rikosprosessi tekee aineellisen rikosoikeuden eläväksi.” 

Jopa oikeustieteen ylioppilaan kohdalla voi sattua, ettei hän ole ajatellut ihan kaikkia asioita valmiiksi, ja minunkin kohdallani oli käynyt niin. Vaikka jo valintakoevaiheessa olin yllä sanotuin tavoin pitänyt kovasti prosessioikeudesta, en ollut ollenkaan miettinyt mikä perimmäinen tarkoitus lainkäyttöä koskevalla sääntelyllä on. Ja yllä siteerattu katkelma oikeuskansleri (emeritus) Jaakko Jonkan kirjasta ”Rikosprosessioikeuden yleisistä opeista” toi ensimmäisen kerran päähäni ajatuksen siitä, että aineellinen oikeus toteutuu juuri prosessioikeuden välityksellä. Pidin tätä ajatusta erittäin viehättävänä eli hyvin syin voidaan sanoa, että viimeistään Jaakko Jonkkaa on kiittäminen siitä, että päädyin valitsemaan syventävien opintojeni teemaksi prosessioikeuden. Myönnettäköön kuitenkin nyt sekin, että vasta hiukan myöhemmin minulle selvisi, että Jaakko Jonkka ei välttämättä ollut ensimmäinen henkilö, joka oli kirjoittanut aineellisen oikeuden ja prosessioikeuden välisestä suhteesta yllä siteeratulla tavalla, mutta Jonkka oli ensimmäinen kenen itse näin tällä tavalla kirjoittavan. 

Toisaalta prosessioikeuden aineopintovaiheeseen liittyy toinenkin vahva muisto siitä, että omasta mielestäni ymmärsin jotain lukemastani alasta. Eräänä iltana lukiessani jura novit curia –periaatteesta eli tuomioistuimen laintuntemisvelvollisuudesta minulle nimittäin tuli mieleen, että oikeudenkäynnit ovat perimmiltään yksinkertaisia. Jos kerran tuomioistuimet tuntevat lain, niin perimmältään asianosaiselle (kantajalle) riittää, että hän kertoo tuomioistuimelle, mikä häntä mahdollisesti risoo ja sitten tuomioistuin puolestaan laintuntemisvelvollisuutensa nojalla arvioi, onko tämä kantajan sielussaan tuntema ”risominen” luonteeltaan sellaista, että sen johdosta hänelle pitäisi suorittaa esimerkiksi korvausta. Ja se tapa, millä tästä risomisesta tuomioistuinta informoidaan, on nimeltään haastehakemus. 

Yhä edelleen käytän luennoilla samaa esimerkkiä lisäten toki sen, että jura novit curiasta huolimatta ei ole mitenkään haitaksi, jos asianosainen (tai tarkkaan ottaen hänen avustajansa) osaa myös hiukan aineellista oikeutta. Tällöin haastehakemuksesta tulee selväsanaisempi, kun siinä voidaan keskittyä vain oikeustosiseikkoihin ilman laajempaa lavertelua kantajan pahan mielen perimmäisistä syistä. 

Ja liittyy prosessioikeuden aineopintovaiheeseen myös yksi siinä mielessä tärkeä korkeimman oikeuden ratkaisu, että sain siitä kimmokkeen tutkielmani aiheeseen. Puhun ratkaisusta KKO 1987:107: 

    A oli kääntänyt revolverinsa hänen aikaisemman käyttäytymisensä johdosta paikalle tulleen poliisiauton     suuntaan ja ampunut kaksi laukausta yläviistoon huomattavasti auton yläpuolelle, sen jälkeen osoitellut     aseella kadunosaa, jossa auto liikkui, ja lopuksi poliisimiehen käskettyä hänen pudottaa aseensa                 ampunut useita laukauksia ilmaan. Syyttäjä vaati A:lle rangaistusta rikoslain 16 luvun 1 §:n 1 momentin     nojalla virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta vain sillä perusteella, että A oli harjoittanut                 väkivaltaa poliisimiehiä vastaan. Syyte hylättiin. Ään. 

Pidin ratkaisua hyvin kiinnostavana miettien, että mikä mahtaakaan olla se oikeudellinen instrumentti, jonka avulla pystytään hylkäämään syyte tilanteessa, jossa syytetty on riidatta ampunut tuliaseella poliiseja kohti. Tästä syystä päädyin kirjoittamaan tutkielmani syytesidonnaisuudesta. 

Ehkä hieman tämän kirjoituksen aiheen viereen menee maininta siitä, että tutkielmassani vielä pidin tätä korkeimman oikeuden ratkaisua vallan erinomaisena tulkintana syytesidonnaisuudesta. Myöhemmin olen sen sijaan huomannut, että ratkaisu taisi mennä niin sanotusti hieman metsään. Korkein oikeus näet hylkäsi syyttäjän syytteen sillä perusteella, että A ei ollut sen mukaan tehnyt väkivaltaa poliisikonstaapeleille syytteessä ja kihlakunnanoikeuden päätöksessä kerrotuin tavoin osoittelemalla aseellaan Kenraalintien suuntaan ja ampumalla ilmaan. 

Pulmana ratkaisussa on siis se, että korkein oikeus katsoi jura novit curia periaatteen vastaisesti olevansa sidottu syyttäjän tekemään juridiseen johtopäätökseen siitä, että teonkuvauksessa kuvattu toiminta oli (tuolloin voimassa olleen) RL 16:1.1:n mukaista väkivallan harjoittamista poliisimiestä kohtaan. Näin syytesidonnaisuutta ei kuitenkaan pidä tulkita. Ratkaisussa KKO olisikin mainiosti (asianosaisia informoituaan) voinut syytesidonnaisuutta rikkomatta tuomita A:n virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta sillä perusteella, että teonkuvauksessa mainitulla tavalla toimiessaan A oli uhannut käyttää väkivaltaa poliisimiehiä vastaan, joka niin ikään oli RL 16:1:ssä virkamiehen väkivaltaisena vastustamisena kriminalisoitua menettelyä. 

4. Lopuksi – Päätyminen prosessioikeuden jatko-opiskelijaksi ja kiitoksen sana minua prosessioikeudellisissa harjoituksissani eniten tukeneelle henkilölle 

Kiinnostukseni prosessioikeutta kohtaan heräsi yllä kerrottujen tapahtumien kautta, mutta kiinnostuksen heräämisen jälkeen piti vielä päästä jatko-opiskelemaan prosessioikeutta. Tähän vaiheeseen liittyy melkoinen sattuma, ja silläkin uhalla, että yleisten käymälöiden osuus tutkijanpolullani nousee jo liiankin korostuneesti esiin, otan tähän sitaatin väitöskirjani esipuheen alusta, jossa olen kuvannut tätä sattumaa seuraavasti: 

    Ammatinvalinta on usein kiinni sattumasta. Minun kohdalleni sattuma osui yhtenä tammikuisena                lauantaiyönä vuonna 1997. Tuona yönä suunnilleen kello kahden aikoihin tapasin turkulaisen ravintolan     miestenhuoneessa hyvän ystäväni. Hän kertoi, että yliopistolla oli maaliskuun alusta lukien auki                 prosessioikeuden assistentin viransijaisuus kahdeksi kuukaudeksi. Tapaamishetkellä olin armeijassa,         eikä minulla ollut aavistustakaan mahdollisista työpaikoista maaliskuussa tapahtuvan kotiutumisen            jälkeen. Varmaa on, että ilman mainittua tapaamista en olisi saanut tietää viransijaisuudesta. Heti                viikonloppua seuraavana maanantaina soitin tulevalle työnohjaajalleni professori Antti Jokelalle, joka        ottikin minut prosessioikeuden ma. assistentiksi. 

Siteerattu kohta huomioon ottaen voikin vain miettiä, olisinko koskaan kovasta kiinnostuksesta huolimatta aloittanut jatko-opintoja prosessioikeudesta ellen tuona vuoden 1997 aamuyönä olisi sattunut Amarillo-nimisen ravintolan miestenhuoneeseen samanaikaisesti hyvän ystäväni eli silloin rikosoikeuden ma. assistentin nykyisen hovioikeudenneuvoksen Juha Karvisen kanssa. 

Sattuman mahdollistettua jatko-opinnot tämän kirjoituksen voi päättää kiitoksiin. Siitä lähtien kun prosessioikeuden jatko-opiskelijana aloitin, yksi henkilö on auttanut ja tukenut minua kaikissa mahdollisissa vaiheissa erittäin merkittävällä tavalla. Mainitsen tässä vain muutamia asioita, joissa olen kokenut tämän miehen merkityksen omalle tutkijanuralleni erityisen tärkeäksi: 

    - Vaikken ollut häntä koskaan edes kasvoista kasvoihin kohdannut, hän rohkaisi minua lähtemään             mukaan ensimmäiseen jatko-opiskelijaseminaariin, johon koskaan olen osallistunut (Lundissa kesällä         1997 järjestetty Nordiska möte i processrätt), 

    - Hän kannusti minua lähtemään vuodeksi Upsalaan kirjoittamaan lisensiaattitutkimusta ja järjesti             minulle vielä apurahan, jonka turvin pystyin Upsalassa asumaan, 

    - Hän tarjoutui oma-aloitteisesti lukemaan ja kommentoimaan väitöstutkimustani sen jälkeen, kun             toinen silloisista työnohjaajistani estyi pysyvästi hoitamasta tehtäväänsä, ja 

    - Hän taisi vuokrata jopa omaksi tappiokseen omistamansa asunnon minulle Vaasassa, jotta pystyisin           kunnolla hoitamaan ensimmäistä oikeustieteen (ma.) professuuriani. 

Eli ei liene väärin päättää tätä muisteloa siten, että kiinnostuksen herättyä prosessioikeuteen, professori Dan Frände on ehdottomasti se ihminen, ketä on kiittäminen siitä, että kiinnostus ei myöskään missään ole päässyt loppumaan – vaan päinvastoin.

-----

Kirjoitus on kirjoittamani artikkeli syksyllä ilmestyvään COMI:n kustantamaan kirjaan, jolla juhlistetaan sitä, että tänä vuonna on tullut kuluneeksi satavuotta ensimmäisen prosessioikeuden suomenkielisen prosessuurin perustamisesta. Sanotun kirjan sisällöstä saa hyvän kuvan kirjan takakansitekstistä:

Prosessioikeus on aina nähty lakimiestutkinnolle ja juristin ammattitaidolle keskeisenä oppiaineena. Tämä ei yllätä: jokseenkin jokainen lakimies tarvitsee työurallaan prosessioikeuden antamia oppeja ja valmiuksia. Prosessioikeus on kuitenkin sadan vuoden kuluessa suuresti muuttunut niin oppiaineena kuin tieteenalanakin. Etenkin pari viimeistä vuosikymmentä ovat olleet tässä suhteessa mullistavia ja osaksi myös mielipiteitä jakavia. Oikeudenkäynnin säännöistä on yhä enenevästi siirrytty oikeudelliseksi konfliktihallinnaksi kutsuttuun kokonaiskuvaan. Toki siinäkin oikeudenkäynti on pääosassa, mutta paljon huomiota saavat myös muut riidanratkaisukeinot kuten sovittelu sekä niiden käyttöalat ja suhde oikeudenkäyntiin. 

Tässä kirjassa kuvataan eri kirjoittajien artikkelien kautta modernin prosessioikeuden syntymistä, analysoidaan kehitystä ja nykytilaa, ja otetaan myös varovasti kantaa sen tulevaisuuteen digitalisoituvassa maailmassa. Juristin tehtävät eivät kylläkään siinä todennäköisesti muutu, vain tavat, joilla tehtäviä hoidetaan, tulevat olemaan erilaisia. Esillä kirjassa on lisäksi opetuksen ja tutkimuksen arkipäivä sekä oppiaine (ja aikaisemmin myös laitos) työyhteisönä. Kirjoittajina ovat prosessioikeuden niin entiset kuin nykyisetkin tutkijat ja opettajat. Tosin kirja ei enää tavoita niitä, jotka loivat suomalaiselle prosessioikeudelle sen tieteellisen perustan. Vain heidän nimensä (Tirkkonen, Ellilä, Halila) vilahtavat joissakin artikkeleissa.

Artikkelit edustavat erilaisia näkemyksiä prosessioikeuden kehityksestä ja tulevaisuudesta. Tämä on tarkoituskin: kirjoittajien ääni on haluttu saada aidosti kuuluviin. Oppiaineen historiasta nimittäin on, kuten kaikesta muustakin kehityksestä, useita totuuksia. Artikkeleja ei tästä syystä ole sisällöllisesti toimitettu, joten kirjoittaja edustaa niissä vain itseään. 

Toimituskuntaan ovat kuuluneet yliopistonlehtori Heidi Lindfors (Helsingin yliopisto), professori emeritus Dan Frände (Helsingin yliopisto), professori emeritus Risto Koulu (Helsingin yliopisto) ja professori Mikko Vuorenpää (Lapin yliopisto).