Arvostelu Timo Saranpään kirjasta Jatkokäsittelylupa hovioikeudessa.

 

1.     Tekijä ja kirjan merkitys

 

 

Arvioitavana olevan kirjan on kirjoittanut parhaillaan käräjätuomarin virassa toimiva oikeustieteen tohtori ja hovioikeudenneuvos Timo Saranpää. Näin ollen voidaan epäröimättä lausua, että taustansa puolesta Saranpäällä on parhaat mahdolliset edellytykset laatia kattava tutkimus jatkokäsittelyluvan myöntämiseen liittyvistä kysymyksistä. Kirjaa lukiessa nyt sanotun huomaa ensimmäiseltä sivulta lähtien. Kirja osoittaa kirjoittajaltaan huomattavaa asiantuntemusta tutkimuskohteestaan.

 

Saranpään teos on ensimmäinen Suomessa kirjoitettu jatkokäsittelylupajärjestelmää koskeva monografia, mikä jo sellaisenaan tarkoittaa, että kirjaa on pidettävä erittäin tärkeä lisänä suomalaiseen oikeustieteelliseen kirjallisuuteen. Ja entisestään kirjan merkitys kasvaa sen johdosta, että Saranpää on tehnyt kauttaaltaan huolellista työtä ja ottanut esiin useita vaikeita tulkintaongelmia ja antanut esiin nostamilleen ongelmille myös perusteltuja ratkaisusuosituksia.

 

 

2.     Kirjan rakenne ja sisältö

 

Saranpään kirja jakaantuu kuuteen pääjaksoon. Teoksen avaa johdanto, jossa asetetaan kirjan tavoitteet ja selvitetään teokseen metodiin liittyviä seikkoja. Kirjan toisessa pääluvussa selvitetään jatkokäsittelyluvan käyttöönottoon johtanutta lainsäädäntöhistoriaa sekä avataan jatkokäsittelylupaproblematiikkaan liittyviä peruskysymyksiä, kuten sääntelyn soveltamisalaa sekä jatkokäsittelyluvan asianosaiskohtaisuutta. Kolmas pääjakso on kirjan laajin (201 sivua) ja siinä käydään seikkaperäisesti läpi perusteet, joiden nojalla hovioikeus voi valitusasiassa myöntää jatkokäsittelyluvan. Kirjan neljäs ja viides pääjakso keskittyvät hovioikeuden toimintaan jatkokäsittelylupakysymystä ratkaistaessa. Näistä neljännessä jaksossa tarkastelun keskiössä on jatkokäsittelylupa-asian käsittelemiseen liittyvät menettelykysymykset, viidennen pääluvun kohdistuessa puolestaan jatkokäsittelyratkaisuun ja sen perustelemiseen. Teoksen päättävässä kuudennessa pääjaksossa on tutkimuksen johtopäätökset sekä yhteenveto.

 

Rakenteeltaan Saranpään kirja on johdonmukainen

 

Saranpää nostaa kirjassaan esiin lukuisia jatkokäsittelylupaan liittyviä hankalia tulkintakysymyksiä. Tässä näistä mainittakoon vaikkapa sivuilla 87-89 oleva arviointi uusiin oikeustosiseikkoihin vetoamisen suhteesta jatkokäsittelylupaharkintaan, jakson 3.1.2. analyysi siitä, milloin jatkokäsittelylupaharkinnassa sovelletaan OK 25a:11.2:ssa säädettyä korotettua lupakynnystä eli milloin jatkokäsittelylupaa haetaan vain näytön uudelleen arvioimista varten, sivulla 239 arvioitu kysymys siitä, onko jatkokäsittelylupaharkinnassa tehty kannanotto prekluusiosta joustamisesta sitova asian jatkokäsittelyssä (ei ole), sivulla 265-266 mainittu epäjohdonmukaisuus muun painavan syyn soveltamiseen liittyvässä lainvalmisteluaineistossa tai vaikkapa sivuilla 278-281 oleva perusteellinen analyysi siitä, miten niin sanottua vaikutuksellisuuskriteeriä pitää tulkita muuhun painavaan syyhyn perustuvaa jatkokäsittelylupaa haettaessa. Tätä esimerkkiluetteloa voisi jatkaa lähes loputtomasta.

 

Saranpään kirja ei kuitenkaan mitenkään rajoitu siihen, että hän nostaa esille kiinnostavia hovioikeusmenettelyyn liittyviä prosessioikeudellisia kysymyksiä, vaan hän antaa näihin kysymyksiin myös perusteltuja tulkintasuosituksia. Erityisesti Saranpää hyödyntää argumentaatiossaan oikeuskäytäntöä, jonka selvittämisessä kirjoittaja osoittaa poikkeuksellista perusteellisuutta. En muista lukeneeni kovinkaan montaa, jos yhtään, prosessioikeudellista teosta, jossa tutkimusteemaan liittyvää käytäntöä olisi kartoitettu yhtä kattavasti kuin nyt arvosteltavana olevassa kirjassa. Eikä oikeuskäytännön läpikäyminen edes jää korkeimman oikeuden julkaistujen ratkaisujen varaan, vaan Saranpää on hyödyntänyt erittäin laajasti myös tutkimusteemaansa koskevia korkeimman oikeuden julkaisemattomia ratkaisuja. Ruotsin korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntöä unohtamatta. Epäröimättä voidaankin sanoa, että jo pelkästään tästä syystä Saranpään kirja on erinomainen työkalu kaikille lakimiehille, jotka saavat työssään miettiä jatkokäsittelylupiin liittyvää problematiikkaa.

 

Itse pidän oikeustieteellisen tutkimuksen keskeisimpänä tehtävänä perusteltujen tulkintasuosituksien antamista käytännön lainkäyttäjälle. Kirjoitin tästä taannoin seuraavasti:[1]

 

”…tulkintasuositusten antaminen on keskeisin prosessioikeudellisen tutkimuksen vaikutus käytännön lainkäyttötoimintaan. Tältä osin voidaankin tietyssä mielessä puhua lainkäyttäjien ja tutkijoiden välisestä työnjaosta: Käytännön käräjätuomarin on ratkaistava asia, mutta hänellä ei useinkaan ole aikaa ryhtyä käsillä olevaa juridista ongelmaa koskeviin laajoihin tutkimuksiin. Tutkijalla puolestaan ei ainakaan pitäisi olla muuta kuin aikaa esittää perusteltuja tulkintasuosituksia käytännön lainkäyttöön liittyvissä ongelmatilanteissa. Parhaimmillaan tämä työnjako toimiikin silloin, kun juridista tulkintaongelmaa ratkova lainkäyttäjä löytää kirjallisuudesta hyvin punnitun puheenvuoron käsillä olevasta tulkintaongelmasta sekä lisäksi vielä onnistuneen alaviitteen niistä teoksista, joissa kyseistä juridista pulmaa on lisäksi käsitelty.”

 

 

Saranpään teos täyttää siteeratun määritelmän kriteerit kahdella täydennyksellä. Ensinnäkin Saranpään kirjan alaviitteistä löytyy oikeuskirjallisuusviitteiden lisäksi erinomainen määrä myös oikeuskäytäntöä, jossa kulloinkin arvioitavaa ongelmaa on punnittu. Ja toiseksi nykyään käräjätuomarina työskentelevä Saranpää osoittaa kokolailla vääräksi yllä olevassa sitaatissa olevan näkemyksen siitä, että käytännön käräjätuomarilla ei olisi aikaa ryhtyä juridisia tulkintaongelmia koskeviin laajoihin tutkimuksiin.

 

Saranpään kirjan käytännön lainkäyttötoimintaa palvelevasta luonteesta pitää tässä yhteydessä erityisesti vielä mainita tutkimuksen viimeinen luku ”Jatkokäsittelylupa-asioiden peukalosäännöt” (s. 374-382). Pelkästään nyt sanotun luvun avulla käytännön asianajaja tai hovioikeudenneuvos saa tukevan astinlaudan miettiessään joko jatkokäsittelylupahakemuksen laatimista (asianajaja) tai sen ratkaisemista (tuomari).

 

 

3.     Yksityiskohtaisia huomioita

 

Vaikka voidaankin epäröimättä lausua, että Saranpään tutkimus on korkealaatuinen, on siitäkin löydettävissä muutamia kohtia, jotka kukaties olisivat ansainneet hieman tarkempaa analyysiä.

 

Keskeisin tällainen kysymys, jota olisi voinut avata enemmänkin koskee hovioikeudessa huomioon otettavaa oikeudenkäyntiaineistoa. Saranpää käsittelee aihetta ensin kirjan jaksossa 2.4.1. ”Valituskirjelmän laatimisesta ja keskeisestä sisällöstä” sekä seikkaperäisemmin jaksossa 3.2.4. ”Tarkistusperuste ja uusi oikeudenkäyntiaineisto hovioikeudessa”. Olen sinänsä valmis hyväksymään kaikki Saranpään mainituissa yhteyksissä esittämät tulkinnat, mukaan lukien sen sivulla 217 esitetyn näkemyksen, että prekluusio ei tule sovellettavaksi rikosasian yhteydessä esitettyyn yksityisoikeudelliseen vaatimukseen silloinkaan, kun muutoksenhaussa on kysymys vain korvausvaatimuksesta, ellei vaatimusta ole ROL 3:3:n nojalla erotettu käsiteltäväksi siviiliprosessuaalisessa järjestyksessä.[2]

 

Pulmaksi Saranpään esityksessä kuitenkin muodostuu se, että hän ottaa ehkä liiankin annettuna sen, että rikosjutuissa ei voisi olla minkäänlaista prekluusiota muutoksenhakuvaiheessa. Tämä tulkinta lähtee luontevasti liikkeelle suoraan OK 25:17.1:n prekluusinormista, joka sanamuotonsa mukaan soveltuu vain riita-asioihin. Olen kuitenkin valmis sanomaan, että rikosjuttujen hovioikeusprekluusion tarkasteleminen vain OK 25:17.1:n nojalla on hieman turhan suoraviivaista, sillä tarkasteluun pitäisi ottaa mukaan myös OK 26:1, jonka mukaan oikeudenkäynti hovioikeudessa koskee käräjäoikeuden ratkaisun kohteena ollutta asiaa valituksessa ja mahdollisessa vastauksessa vedotulta osalta. Tältä osin voidaan puhua myös hovioikeusmenettelyn ”sisäisestä prekluusiosta”.

 

OK 26:1:n sanamuodon mukaan näyttäisi siis olevan niin, että valitukseen tai vastaukseen kuulumattomaan oikeudenkäyntiaineistoon ei saisi hovioikeusprosessin aikana vedota siinäkään tapauksessa, että asianosainen haluaisi hovioikeusprosessin sisällä laajentaa valitustaan tai vastaustaan aineistolla, johon hän on alioikeudessa vedonnut. Edelleen on huomattava, että – toisin kuin yllä sanottu OK 25:17.1 – nyt arvioitava lainkohta koskee myös rikosasioita. Tältä osin on kuitenkin todettava, että oikeuskäytäntöä tai oikeuskirjallisuuden kannanottoja OK 26:1:n soveltamisesta ei juurikaan ole olemassa. Siviiliasioita koskien Helsingin hovioikeus on tosin ratkaisunsa HelHO 2015:11 perustelukohdissa 9 ja 10 lausunut seuraavasti:

 

9. Yhtiölle aiheutuneiden korjauskustannusten määrä on sinänsä riidaton. C on kuitenkin käräjäoikeudessa katsonut, että korjauskustannuksista tulisi vähentää 20 prosenttia sillä perusteella, että korjaustöitä ei ollut kilpailutettu. Vastauksessaan hovioikeudelle C ei kuitenkaan ole enää puuttunut korjauskustannuksiin mutta on pääkäsittelyssä paljoksunut niitä käräjäoikeudessa esittämällään perusteella.

 

10. Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 1 §:n mukaan oikeudenkäynti hovioikeudessa koskee käräjäoikeuden ratkaisun kohteena olevaa asiaa valituksessa ja mahdollisessa vastauksessa vedotulta osalta. C ei ole vastauksessaan enää paljoksunut korjauskustannusten määrää. Siksi hovioikeus ei tutki sitä, onko vaadittu vahingonkorvaus liiallinen sillä perusteella, että korjausremonttia ei ollut kilpailutettu.

 

OK 26:1:n mukaisesti hovioikeus siis katsoi ratkaisussaan, että sellaisiin käräjäoikeudessa sinänsä vedottuihin oikeustosiseikkoihin, joihin ei ollut vedottu vastauksessa valitukseen, ei ollut sallittua vedota enää riita-asian pääkäsittelyssä.

 

Saranpään olisikin ehkä kannattanut kirjassaan arvioida hieman tarkemmin kysymystä siitä, ulottaako prekluusio OK 26:1:n kautta vaikutuksensa myös rikosasioiden hovioikeusmenettelyyn. Omasta puolestani olen valmis ajattelemaan, että ainakin syyttäjää koskien joissain tapauksissa pitäisi ulottaa. Tarkoitan tällä sitä, että mikäli hovioikeuden pääkäsittelyssä ei ole tullut esiin mitään uutta tai yllättävää syyttäjän pitäisi saada hovioikeuden pääkäsittelyssä vedota vain sellaisiin oikeustosiseikkoihin, joihin hän on vedonnut valituksessaan tai vastauksessaan hovioikeudelle, vaikka varsinainen hovioikeusprekluusiota säätelevä OK 25:17.1 koskeekin vain riita-asioita. Jos näin ei olisi, OK 26:1 menettäisi rikosasioissa ainakin suurimman osan merkityksestään.[3]

 

Toisena kysymyksenä jota tutkimuksessa olisi voinut analysoida hieman syvällisemmin voidaan mainita muun muassa sivuilla 201-202 oleva tarkastelu siitä, että tuomioistuimen pitää perusteluissaan vastata ”ainakin asianosaisten esittämiin keskeisiin väitteisiin”. Tältä osin olisi ollut kiinnostavaa lukea Saranpään näkemyksiä siitä, minkälaisilla kriteereillä voidaan vetää rajaa asianosaisten keskeisten ja ”ei-keskeisten” väitteiden välillä.[4]

 

4.     Lopuksi

 

Timo Saranpään arvosteltavana olevaa teosta voidaan hyvin perustein pitää erittäin onnistuneena ja tärkeänä puheenvuorona jatkokäsittelylupiin liittyvistä juridisista ongelmista. Saranpää päättää kirjan esipuheensa todeten, että ”Nyt kirja on vihdoin valmis, ja on tullut aika sulkea hovioikeuden ovi ja palata kotiin”. Suomalaisen prosessioikeudellisen tutkimuksen kannalta olisi kovin toivottavaa, että Saranpää pikapuoliin taas aukaisi hovioikeuden (tai tällä hetkellä käräjäoikeuden) oven ja laatisi lisää näin laadukkaita tutkimuksia. Voin siten epäröimättä suositella Timo Saranpään kirjaan tutustumista kaikille, jotka töidensä puolesta saavat miettiä hovioikeusmuutoksenhakuun liittyviä kysymyksiä.

 

Arvostelu on julkaistu Defensor Legis -lehden 2/2024

---

[1] Ks. Vuorenpää, Mikko: Minkälaista prosessioikeudellista tutkimusta tuomari tarvitsee ja miten tutkimus voi vaikuttaa tuomarin työskentelyyn? Teoksessa Tuomioistuintutkimus muuttuvassa maailmassa. toim. Heidi Lindfors. COMI 2007 s. 49-50.

[2] Tätä tulkintaa vastaan tosin olisi esitettävissä myös vasta-argumentteja, mikä käy ilmi myös Saranpään esityksestä.

[3] Korkein oikeus on ottanut asiaan kantaa kahdessa ratkaisussa. Tapauksessa KKO 2019:72 korkein oikeus katsoi, että syyttäjä sai vielä hovioikeuden pääkäsittelyssä alioikeudessa esitetystä todistelusta poikkeavan todistelun vastaanottamisen jälkeen tarkistaa syytettään rikoksen tekoajan osalta toiseksi, kuin mitä syyttäjä oli valituksessaan esittänyt. Ratkaisussa KKO 2021:46 syyttäjä sai puolestaan vedota pääkäsittelyssä sellaisiin oikeustosiseikoihin, joihin vastauskirjelmässä oli vedonnut ainoastaan asianomistaja ei siis syyttäjä. Ensin mainitussa tapauksessa hovioikeuden pääkäsittelyssä oli siten tullut uutta, yllättävää todistelua. Jälkimmäisessä tapauksessa syyttäjän myötäpuoli oli jo vastauskirjelmässään vedonnut niihin uusiin oikeustosiseikkoihin, joihin syyttäjä vetosi vasta hovioikeuden pääkäsittelyssä.

[4] Alaviitteessä 257 Saranpää tosin hieman avaa tätä kysymystä lausuen Hagsgårdin artikkeliin viitaten, että asianosaisille katsotaan voitavan osoittaa arvonantoa myös niin, että tuomari ratkaisua perustellessaan ottaa huomioon asianosaisten argumentit ja vastaa niihin silloinkin, kun ne ovat juridisesti merkityksettömiä.